Eikö? Ajattelin että jos en vähään aikaan postaile niin seuraava postaus olis jotain hienoa. No oikeesti oon vaan ollu niin työntäyteinen ja samalla niin poikki. Töissä on aika vauhdikas tilanne menossa. Oppilaiden tulevan vuoden opiskelupaikkojen kanssa sormeni pelissä ja samalla yritän opetella hoitamaan näitä juttuja. Välillä tuntuu että oon ihan ulapalla sen suhteen mitä mun pitäis tehdä. Tänään on vähän se välillä. Tulin apeana ja neuvottomana kotiin.
Kotona odotti mies, joka oli
- käynyt kaupassa (tällä hetkellä kauppaan lähtö on viimeisin asia mitä tekee mieli tehdä, kotisohva taas on kutsuvin otus ikinä)
- ostanut mulle tulppaaneja (hän osaa tämän, riittävän harvoin mutta kuitenkin jo useasti olen kukkia saanut kymmenen yhteisen vuoden aikana)
- perunut jonkun turvafirman miehen kuikuilukäynnin (olin vähän epäluuloinen kun ihminen tulee kotiovelle ilmoittamaan että ilmaista tarkistus ja suunnittelukäyntiä luvassa)
- edellisen takia ei tarvinnutkaan siivota kuin pyörremyrsky (joo tiedän, omassa kodissa ei tartte siivota jos ei tahdo, mutta olen vieraskorea...)
- oli vielä kaivanut jostain rompsuleffan, jonka katsoi mun kanssa (vaikka itse oli tuskastua tylsyyteen)
Ihmettelin aikani sohvalla tätä vastaanottoa, istuin sitten koneen ääreen guuggeloimaan ja pääsin työajatuksissakin taas yhden askeleen eteenpäin.
Ystävänpäiväkorttini jäivät ohi vilahtaneen ajatuksen asteelle, muutaman viestin kirjoittelin ja kaikille lopuille tärkeille se toivotus tulkoon tässä.
Hyviä ystävänpäivän loppumetrejä kaikille tänne eksyneille tai tarkoituksella suunnistaneille.
Toivottavasti päiväänne on sisältynyt vähintään yhtä paljon tunteista kuin minun päivään.
Olette tärkeitä, olette mielessä ja sydämessä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti