Kaunis mutta viheliäinen

Eilen oli ärsypärsypäivä. Niitä tulee aina joskus. Menin pihalle purkamaan ärsytystä. Päädyin toisenlaisen ärsytyksen pauloihin. Meidän torpan piha on ollut joskus suuri ja varmasti kaunis, hoidettu ja vaalittu puutarha. Se vaan on päästetty villiintymään ja sitten lopuksi kaiken kukkuraksi olemassa olevia yksityiskohtia on vielä karsittu ison nurmimaton tieltä. Positiivista on se, että tilaa löytyy, saisin varmasti kaiken mahtumaan pihalle, mitä ikinä keksin pihalta ja puutarhaltani haluta. Negatiivista tai vähintäänkin välillä ahdistusta aiheuttavaa on se, että en tiedä juuri mitään piha-asioista eikä meillä ei ole varaa palkata ketään joka tietää. Joten täytyy vain sietää sitä että tutustutaan nyt ihan rauhassa tontin kanssa samoin kuin tehdään talonkin kanssa ja pikkuhiljaa opiskellaan näitä piha-asioita ja suunnitellaan...

Takaisin eiliseen, olin päättänyt jo viime syksynä että punainen pensas saa suuren kaventumistuomion keväällä ennenkuin alkaa lehdittymään. Sen ohi ei meinaa enää mahtua, ja tykkäisin ise katsella mieluummin (myös ryöpsähtämään päässyttä) vuorimäntyä ja korkeaa hopeakuusta kuin tuota koko pihan pian valtaavaa pusikkoa. Luulen että pensas on punapaju, mutta ihan yhtä hyvin se voi olla ihan mikä tahansa muukin. Ärsyttävä se on jokatapauksessa. Alimmassa kuvassa on noin neljäs osa koko puskasta ja olen siis tuota osaa jo tunnin verran karsinut tästä edestä. Pensaan nuorimmat oksat on tosi kauniin punaiset, mutta kasvi valtaa mahdottomalla tohinallaa pihan pinta-alaa. Se työntää oksaa joka suuntaan ja jos oksa ei mahdu olemaan ilmassa, se työntyy maanpinnan alle ja rupeaa juureksi ja taas saadaan uusia nuoria varsia vähän kauemmas alkuperäisestä istutuspaikasta. Miten tuosta pääsee eroon?

Minulla oli melkein olo kuin kauhuleffassa kun pusikkoa yritin pienentää. tuntui että se luikertelee niin nopealla tahdilla ja leviää. Jos en ole pikkaisen liikkeessa kokoajan, kasvi kostaa minun hävitysyritykseni ja kohta maasta nousee oksa joka sitoo jalkani kiinni pusikkoon.